Kätköilymatkat - Mauritius (osa 2)

26.04.2021

Toinen helteinen reissupäivä 

Aamulla huoneemme ovelle koputettiin ja ilmoitettiin aamupalan olevan valmiina. Pöydällä oli tarjotin molemmille. "Hotellin" lupaama "Runsas ja monipuolinen aamupala". Se sisälsi 20 senttisen vaalean leivän, margariinia ja kupillisen juustoraastetta sekä pienen kahvipannullisen kahteen pekkaan. Ehkä voitte kuvitella ilmeemme! 

Miitti-päivä! Puimme yllemme uudet keltaiset duoXnobis T-paidat, pakkasimme reppuun miittikirjan ja Suomikarkit ja lähdimme astelemaan tuttua reittiä Terrassoniin, rantaan. Oli lauantai. Rannalla oli perhe lapsineen viettämässä vapaapäivää, syöden retkieväitään.
Etsimme varjoa auringolta rantapuiden suojista ja otimme joitain kuvia muistoksi. Olimme ostaneet pienestä kioskista paikallisia makeisia, maistoimme niitä; hunajan ja maissijauhon sekoitusta ehkä...

Halusimme kuvan, jossa me molemmat olisimme. Sopivasti nuori mies käveli rannalla ja pyysimmekin häntä ottamaan kuvan meistä. Hän suostui ilomielin. Mies alkoi kertoa itsestään, uteli meistä kaikenlaista ja halustaan opastaa meitä. Hän kysyi olemmeko jo käyneet Flic en Flacin turistikohteessa. Ja kun emme olleet, hän halusi ehdottomasti lähteä huomenna viettämään aikaa kanssamme sinne. Emme päässeet hänestä eroon. Ystävällinen mies olisi ostanut kioskilta meille mitä vain olisimme halunneet. Kun kieltäydyimme, hän osti kuitenkin ison pullon limsaa ja ojensi sen Sarille.

Kiirehdimme miitti-paikalle ja mies seurasi meitä hyvän matkaa ja tivasi huomista rantaretkeä. Lupasimme harkita asiaa, jolloin pääsimme livahtamaan karkuun häneltä.

Miittiin oli ilmoittautunut lisäksemme vain kaksi nimimerkkiä. Meillä oli hyvää aikaa valmistautua ja käydä hakemassa Mandela-museolta kätkö ennen miittiä. Huomasimme pihalle saavuttuamme, että kätkö oli museon sisäpihalla ja museoalueelle pääsi vain maksamalla. Mutta portit olivatkin kiinni? Porttivahti istui kopissaan. Ajattelimme että museo varmaankin aukaistaan pian, koska valvojakin oli jo paikallaan. Pyysimme porttivahdin portille ja tiedustelimme aukioloaikaa. Hän puhui vain ranskaa, mutta olimme ymmärtävinämme, ettei museo ole tänään auki. Mikä pettymys! Laitoimme miittitavarat esille ja jäimme odottamaan miittiläisiä. Valokuvasimme ajan kuluksi, katselimme muurahaisten aherrusta ja perhosten lentoa... 

Toinen kuva: jlduf, + rva & hra duoXnobis


Sitten iso tila-auto kaarsi pihaan ja iloinen, englantia puhuva mies saapui miittiimme. Hän oli ajanut Flic en Flacista saakka tänne. Kerroimme ettemme pääse nyt museoon, jolloin hän ranskaa taitavana kävi jututtamassa porttivahtia, joka edelleen istui vartiopaikallaan. Ei auttanut belgialaiskätköilijänkään anelu päästä museoalueelle.

Miittiin ilmoittautunutta toista nimimerkkiä ei kuulunut, eikä näkynyt. Mutta meillä riitti juttua jlduf:in kanssa. Hän kertoi asuvansa talvet Mauritiuksella. Keskustelu soljui sukelluskätköistä, hänen piilottamiinsa kätköihin. Viimeisin hänen mysteerinsä oli julkaistu neljä päivää sitten ja multi jo pari viikkoa sitten. Kummatkin olivat edelleen hakematta. TÄH!!
Ihmettelimme ääneen, miksei kukaan ole niitä löytänyt. Hän selitti, että kätköilijät Mauritiuksella olivat pääasiassa turisteja ja koska multi sijaitsi sen verran syrjässä, eivät turistit vaivaudu erikseen kätkön etsintään kauemmas. Jlduf kertoi, että hakematon mysteerikin on syrjässä kaikesta turistitouhusta. Huh, huh, tulipa meidän lomalle yllättävä päämäärä! Saisimmeko Mauritiukselta vielä FTF- löydön!! Miitti päättyi ja jlduf ystävällisesti tarjosi kyydin majapaikkaamme.

Saavuttuamme huoneeseen, oli siellä uudet pyyhkeet, saippuapalat ja 10 arkin wc-paperiliuska rullaksi käärittynä pedatulla sängyllä,... Ja ikkuna jälleen sepposen selällään! Olimme jättäneet ilmastointilaitteen huutamaan lähdettyämme, mutta se oli sammutettu. Suljimme jälleen ikkunan ja laitoimme ilmastoinnin päälle. Emme kuitenkaan puuttuneet muutoin näihin epäkohtiin, olihan meillä muuta ajateltavaa. Päivä oli vielä nuori; siispä pakkasimme kätköilyrepuun pienet eväät ja tilasimme taksin. Voisimme etsiä ruokapaikan määränpäässä.

Grand Bassin oli suosittu hindujen pyhiinvaelluskohde, jonne olimme nyt huntti-matkalla. Taksimme ajoi muutaman tiheään asutun kylän ja sokeriruokoviljelmän ohi, sivusimme myös vuoristoa matkalla. Taksissa riippui taustapeilistä rukousnauha, mikä on hyvin tyypillistä Mauritiuksella. Radiosta kuului paikallinen kanava. Kuskimme osasi hieman englantia, vaikka puhuikin äidinkielenään ranskaa.

Parinkymmenen kilometrin päästä saavuimme vehreään ja metsäiseen osaan saarta. Valtavien lehti- ja havupuiden, saniaisten ja muun runsaan aluskasvillisuuden näkeminen oli yllättävää. Tämä metsä reunusti valtavan leveää, suoraa ja kilometrien pituista asfaltoitua tietä, joka vei korkealle kukkulalle. Jo kaukaa näki pari valtavaa pronssista jumalhahmoa mäellä. Ne esittivät hindujumala Shivaa ja hänen vaimoaan. Ja mitä lähemmäksi pääsimme, sitä enemmän patsaiden koko ihmetytti.

Nousimme taksista, jolloin kuski kysyi, jääkö hän odottamaan. Emme halunneet hänen odottavan. Hän kysyi toistamiseen, mutta kieltäydyimme ystävällisesti. Emmehän tienneet kuinka kauan multin ratkaisemisessa menisi ja halusimme myös tutustua paikkaan ilman kiirettä. Saisimme kyllä uuden kyydin paluumatkalle.

Paikassa riitti ihmettelemistä. Järven toisella puolen kohosi jyrkkä rinne ja sen laella näytti olevan temppeli. Pieniä hindutemppeleitä ja värikkäitä patsaita oli runsaasti järven itäinen laita. Koko alueella oli kiveyksin reunustetut polut ja tiet, hyvin hoidetut nurmi- ja koristepensasalueet ja runsaasti leveitä että kapeita portaita.

Itse uskonnon harjoittajat olivat pukautuneet värikkäisin asuihin. Naiset sareihin, ja uhratessaan tai rukoillessaan he peittivät päänsä pitkällä asuun kuuluvalla kankaalla. Järven rannalla, kuten temppeleiden ja jumalpatsaiden yhteydessäkin, oli sementtisiä jalustoja tai pöytiä, joille ihmiset uhrasivat hedelmiä ja kukkia tai kukkaseppeleitä. Tai he asettelivat uhrejaan lumpeenlehdille, joita he sitten veivät hieman kauemmas rannasta ja laskivat lehden kellumaan veden pinnalle.

Järvi on yksi saaren tulivuorenkraattereista, ja se on melko syvä, 50-55 jalkaa. Ganga Talao on saanut nimensä uskomuksesta, että järvi on yhteydessä Intian Gangesiin. Tämä Gangesin allas on pyhiinvaelluspaikka, jossa vuosittain pidetään suuret humongous-messut.

Pääsimme seuraamaan myös hindujen hääseremoniaa. Suitsukkeiden savu, ihmisvilinä ja kovaäänisistä kuulunut musiikki ja laulanta sekoittui muutaman saksalaisen turistin puheeseen. Vastaan tuli joitakin valkoihoisia, jotka olivat saaneet hindupapilta punaisen merkin otsaansa.

Keskityimme kätkön ratkaisemiseen, joka oli haasteellista väenpaljouden vuoksi sekä siksi, ettemme halunneet loukata itse uskonnonharjoittajia tai häävieraita. Mutta ehkä he olivat tottuneet turistien valokuvattana sekä katseltavana olemiseen? Multi kierrätti meitä temppelialueella ja saimme mielestämme oikeat vastaukset viimeistä pistettä vaille valmiiksi. Emme ymmärtäneet mitä kysymyksellä haettiin. Vihjekään ei meitä auttanut, pikemminkin se sekoitti ajatuksemme: yritimme epätoivoisesti brutettaa sen turvin. Alkoi tosissaan harmittamaan ja nälkäkin oli. Koko alueella ei ollut minkäänlaista kojua, mistä olisi saanut ostettua ruokaa. Se oli vallan omituista meistä.

Yhtäkkiä hämärä laskeutui. Ihmiset alkoivat lähteä takseilla ja omilla autoillaan pois alueelta. Istuimme bussipysäkillä, mutta yhtään linja-autoa ei kulkenut mihinkään suuntaan. Itse asiassa ei ollut kulkenut koko päivänä. Luulisi tällaiseen suosittuun paikkaan olevan kulkuyhteydet tiuhaan, ajattelimme. Pimeys tuli nopeasti! Kaikki taksit olivat varattuja, joita kyselimme. Olimme aivan ymmällämme.

Kaksi hinduperhettä oli juuri menossa autoihinsa. Kysyimme heiltä, voisivatko he soittaa meille taksin. Meillä ei vielä ollut puhelimiin paikallisen operaattorin korttia, joten omalla liittymällä soittaminen olisi maksanut maltaita. Hinduperheessä oli yksi huonolla englannilla pärjäävä mies, joka tulkkasi toisille perheenjäsenille ahdinkomme. Perheet neuvottelivat keskenään hindiksi, välillä hymyilivät meille ja tekivät samalla järjestelyjä auton istumapaikkojen suhteen. Lopulta he vaativat meitä tulemaan mukaansa, jotta he voisivat viedä meidät lähimpään kylään, josta saisimme taksin.
Perheen mies avasi Hiace-pakettiauton takaovet ja pyysi meitä istumaan oikean puolen penkille. Kapusimme autoon. Naiset menivät istumaan lattialle pienokaisten kanssa ja mies vasemman puolen penkille lapsi sylissään. Toisen naisen mies oli kuskina ja hänen vieressään isoisä. Pakettiautoa seurasi henkilöauto, jota ajoi nuori mies isoäiti kyydissä ja takana vielä nainen parin lapsen kanssa.

Hiacen takaosassa keskustelimme miehen kanssa. Naiset lattialla puhuivat hänelle hindiä, jonka hän sitten parhaan kykynsä mukaan tulkkasi meille. Hän antoi oman osoitteensa ja puhelinnumeronsa ja toivotti meidät tervetulleiksi kotiinsa jolloinkin lomamme aikana.Ulkona oli sysipimeää. Yhtäkkiä auto pysähtyi! Takaovet aukaistiin. Olimme synkän metsän kohdilla, pienellä levennyksellä. Kaikki muut tulivat ulos autosta, vain meidän piti jäädä istumaan. Ihmettelimme, miksi moinen pysähdys.

"Oletteko syöneet?", kuului kysymys hymyileviltä naisilta. Eihän me oltu. Naiset kävivät nopsaan henkilöauton takakontilla ja toivat meille kummallekin höyryävän risottoannoksen erilaisilla höysteillä ja viittoilivat meitä syömään. Sitten he toivat itse tehtyä sitruunajuomaa, jota he myös tarjosivat meille. Miehet hymyilivät vieressä naisten touhuille. Naiset nauttivat palvelemisesta ja hoputtivat meitä syömään useaan otteeseen. Niin me sitten kaikkien katsellessa söimme erittäin tulisen risoton ja hulautimme juomaa väliin, ettei suu olisi vallan palanut. Ruoka oli valtavan hyvää, vaikkakin tulista. Kiittelimme naista, joka oli ruoan valmistanut. Hän silminnähden pakahtui ylpeydestä, kun kiitimme hänen ruoanlaittotaitoaan.

Sitten jatkoimme matkaa. Ajoimme hyvän matkaa seuraavaan kyläkeskittymään. Pysähdyimme, ja kun astuimme ulos autosta, oli hindimies jo ehtinyt taksimiehen juttusille ja selitti hänelle meidän kyydin tarpeestamme. Ennenkuin astuimme taksiin, tarjosimme meitä kuljettaneelle miehelle rahaa, mutta hän kieltäytyi jyrkästi. Kiittelimme vuolaasti; mitäpä muutakaan olisimme voineet tuossa tilanteessa. Olimme todella kiitollisia ja ihmeissämme heidän ystävällisistä teoistaan ja vaivannäöstään meidän vuoksemme. Taksikuskin kanssa keskustellessamme kävi ilmi, että rahantarjoaminen on suoranainen loukkaus paikallisille hyväntahtoisesta palveluksesta.

Kun pääsimme majapaikkaan ja huoneeseemme, oli ikkunat jälleen sepposen selällään...

Kirjoittanut: S.Ö

Tästä pääset lukemaan Mauritius (osa 1)

Selaa muita blogeja