Kätköilymatkat - Mauritius (osa 4)

23.07.2021

 Ennen lomaa olimme katsoneet kätköjä saarelta. Oli yksi, jonka ehdottomasti halusimme: Postimuseon virtuaalin. Tänään oli tutustuminen maan pääkaupunkiin Port Louisiin, josta päätimme tuon virtuaalin lisäksi käydä jokusen muunkin kätkön. 

 Aamulla hyppäsimme tottuneesti linja-auton kyytiin. Se meni aika vauhtia mäkeä alas ja kaarsi sitten sillalta oikealle. Kaupungissakin näillä vanhoilla rämisevillä ja äänekkäillä linja-autoilla oli melkoinen vauhti. 

 Kaupungissa linjoja alkoi kasautua tielle jonoksi asti, ja ennenkuin pääsimme asemalle, oli suma melkoinen. Lipunmyyjä aukaisi oven ja kyydissä olleet alkoivat poistua linjoista tottuneesti. Niinpä mekin muiden mukana livahdimme kapealle jalkakäytävälle ja sukkuloimme toisten perässä, milloin linjojen välistä, milloin käytävillä. Linja-aseman piha oli meistä jotenkin kaaottinen, siellä oli sikinsokin linja-autoja. Niitä oli kaikennäköisiä ja -värisiä ja äänekkäästi viittoilevat lipunmyyjät tai kuskit huutelivat toisilleen.
Eri ilmansuuntiin menevistä linjoista saattoi huomata joitain merkkejä, jotka paljastivat minne se oli matkalla. Intialaisten omistamat linjat olivat siistimpiä ja uudempia, kuin afrikkalaisten. Kuviointi ja maalatut kuvat sekä uskonnolliset merkit paljastivat myös linjan omistajan selvästi. Hindukuskeilla oli aina kauluspaita ja suorat housut, kun taas afrikkalaisilla oli kuteet rennompia.

 Suuntasimme kohti Blue Penny-museota, jossa virtuaalipiste sijaitsi. Se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä juuri linja-aseman vierestä alkoi iso tietyömaa. Osa kaduista oli suljettu ja niin me jouduimme kiertämään kauempaa kohteeseemme. 

 Kaduilla virtasi kansojen kirjo! Tämä värikäs ihmismassa käsitti vaatimattomasti, mutta siististi pukeutuneista ihmisistä, liikemieslookiin ja siltä väliltä. Puistossa Jehovan todistajat seisoivat lehtitelineensä kanssa, ainoa näkemämme kokonaan hunnutettu nainen käveli kasseineen ohi, miesryhmä istui penkillä keskustelemassa...Puisto oli pitkä ja vehreä, kukkaistutuksin somistettu ja sen puhtaudesta vastasivat harjoineen puistonhoitajat.
Heti puiston takana oli suuria ja korkeita, tyylikkäitä rakennuksia. Kuljimme ihmisvirran mukana kapeille kaduille, jotka hetken päästä avartuivat laatoitettuun kävelykatuun, jonka yllä oli päivänvarjokatto; pääsimme moderniin kauppakeskittymään.
Heti postimuseon vieressä oli ravintoloita ja hienoja marketteja, täällä parveili turisteja.

 Virtuaalin tehtävät tuntuivat helpoilta, mutta törmäsimme yllättävään piirteeseen. Toista ja kolmatta pistettä emme saisi tehtyä, ilman että maksaisimme museokäynnistä. Kassa oli juuri portaiden alapäässä, joten askelmien laskenta täytyi suorittaa vasta lipun lunastettuamme.
Tietenkin maksoimme museo-lipun! Museo osoittautui todella mielenkiintoiseksi. Se ei sisältänyt pelkästään postimerkki-aiheita, vaan myös postiliikennettä Englannin ja Mauritiuksen välillä, saaren historiaa ja kansan vaiheita. Siellä oli myös erillinen huone vanhoille rahoille ja kartoille. Museossa oli valtavasti sellaista mitä emme olleet aiemmin tienneet tai nähneet. Pääsimme tietenkin näkemään sen Mauritiuksen ihka ensimmäisen postimerkin!

 Museon alakerrassa sattui meidän onneksemme olemaan myös kiertävä näyttely, joka käsitteli Picasson varhaisia töitä. Pääsimme kurkistamaan tämän kuuluisan taiteilijan piirroksien kautta hänen sielun elämäänsä.
Postimuseon edessä otimme vielä yhteispotretin ja liitimme lokkaukseen. 

 Tyytyväisinä jatkoimme katuja pitkin matkaamme. Eräällä tyhjällä tontilla oli miesryhmä pelaamassa dominoa. Jäimme hetkeksi jututtamaan heitä ja katselimme pelin etenemistä. He nauttivat vapaahetkestään, eikä kahden tuntemattoman valkoihoisen jutut tuntunut häiritsevän heitä. 

 Seuraavaksi sukkuloimme kapeita katuja pitkin kohti brittien 1835 - 1840 rakentamaa vanhaa linnoitusta kohti, jossa oli seuraava kätkö. Tämä Fort Adelaide tai paikallisesti La Citadelle, oli korkealla kukkulalla. Sinne kipuaminen kapeaa polkua ja kivisiä askelmia pitkin pani todella huohottamaan. Aurinko porotti kuumasti juuri tuolle rinteelle. Pari kertaa täytyi pysähtyä ja pitää juomatauko, mutta mihinpä meillä kiire.

 Vaivannäkö maksoi palkan. Ylhäältä näkyi koko Port Louis ja vuorijonot sekä meren ulappa. Porottava kuumuus oli sitä luokkaa juuri tuolla etelärinteellä, joten ryhdyimme oitis etsintäpuuhiin. Kiveä kiven vieressä, huoh, mahtaneeko löytyä. Hiekassa oli muurahaisten koloja ja itse vipeltäjät kiiruhtivat niihin piikkikasvien lomassa. Laajensimme reviiriä linnan muurille asti, kun purkki ei tahtonut vaan osua silmiin. Toivotonta! Hiki virtasi kuin konsanaan saunassa. Jos kohta ei löydy niin mennään varjoon ja äkkiä. Sitten kepillä hieman kaivaessa jo ennen kurkisteltua kohtaa, kätköpurkki kaivettiin esiin. Hip hei löytyipäs!

 Itse linnoitus oli hyvin säilynyt. Linnake on nimetty kuningas William IV:n vaimon, kuningatar Adelaiden mukaan. Linnapiha ja kaikkineen linna vartiotorneineen oli kauttaaltaan kulmikkaista kivistä rakennettu. Kiipesimme ylös tähystystasanteelle, jolloin näimme vielä laajemmin ja kauemmas. Linnoituksen paikka oli todella hyvin valittu, ja olisi aikoinaan ollut vaikea valloitettava. 

 Alhaalta linnanpihalta pääsimme kurkistamaan myös sisälle. Siellä oli nykytaiteilijoiden töitä esillä. Nautimme sisätilojen viileydestä ja taiteesta. Kun olimme tekemässä lähtöä, ojensi yksi taiteilijoista meille suuren taidekuvakirjan, jossa oli kaikki näkemämme taideteokset. Olimme haltioissamme tästä yllättävästä lahjasta ja lisäsimme sen tyytyväisinä reppuumme. Lähdimme laskeutumaan linnakkeelta ja matkanteko takaisin oli huomattavasti helpompaa.

 Port Louisiin saapuville ja sieltä lähteville linja-autoille oli eri asemat. Näiden kahden aseman välimatka oli puoli kilometriä. Koska olimme lähteneet jo varhain, päivää oli jäljellä. Nousimme siis rämisevään linja-autoon ja suuntasimme kohti Mokaa. Auto nousi ja nousi yhä korkeammalle mutkaista tietä vuoristoiseen osaan saarta. Sademetsää ja vaikeakulkuista maastoa näkyi aivan vuoriston reunamilla, mutta sitten tulimmekin yllättäin rikkaiden asuttamalle asuinalueelle. Talojen ympärillä oli korkeat muurit, näkyi sateliittiantenneja, hienoja autoja ja suuria yksittäisiä kartanoita.

 Kätköilysovelluksessa oli kaksi vaihtoehtoista reittiä Neljän vesiputouksen-kätkölle. Hyppäsimme pois linjasta ja suuntasimme helpommaksi katsomallemme reitille, joka kulki rikkaiden asuttaman asuinalueen halki. Eureka-hotelli oli kiinni, kyltissä luki siellä suoritettavan kunnostustöitä! Kiersimme aluetta, ja luulimme löytäneemme metsäiseltä osuudelta kulkureitin joelle. Yhtäkkisesti takaamme tuli iso maasturi, ja vaalea mieskuski pysäytti meidät jalkakäytävälle. Hän oli ilmeisen vihainen ja kielsi meitä liikkumasta alueella, uhkasi poliisilla ja kielsi etenemästä kauemmaksi. Se oli perin kummallista, koska liikuimme yleisellä tiellä, eikä missään ollut kieltävää kylttiä!
Kerroimme, millä asialla olemme ja mies tuntui tietävän kätköilystä ja alueella olevasta kätköstä. Hän kertoi, että ainoa reitti on kulkea Eurekan kautta ja maksaa 300 rupiaa per nuppi pääsymaksua alueelle pääsemisestä. Tuolloin kätkökuvauksessa ei ollut mainintaa pääsylipun lunastamisesta. Se tuli sen jälkeen, kun laitoimme kätköttäjälle asiasta tietoa. 

 Katsoimme paremmaksi kokeilla toista reittiä, joka oli merkitty kätköinfoon. Se löytyikin,... mutta kohdalle oli pystytetty korkea kahden metrin verkkoaita. Lieneekö Eurekan omistaja huomannut kätköilijöiden käyttämän "ilmais-reitin" ja aidannut alueen? Muutoinkin ns polku oli vesoittunut ja täynnä kaikenlaista törkyä. Ehkä kokeilemme vielä sillalta katsoa mahdollista reittiä putouksille? Silta oli rakennettu niin, että korkeat betoniset pilarit estivät kapuamisen alas. Ainoastaan kiipeilyvarustein olisimme onnistuneet ja niitähän meillä ei ollut.
Jätämme siis tämän kätkön. Totesimme, että oli moka tulla Mokaan! 

 Suuntasimme vastakkaiseen suuntaan kätköltä ja päätimme käydä etsimässä ruokapaikan. Pari nuorta miestä tuli vastaan tiellä ja kysyimme heiltä, missä olisi sellainen. He tarjoutuivat näyttämään ja kävelimmekin yhtä matkaa kilometrin verran isoon kauppakeskukseen. Pääsimme heidän opastaminaan takakautta markettiin. He veivät meidät käytäviä pitkin hienoon ravintolaan. Sitten he halusivat meidät yhteiskuvaan kanssaan, joka tuntui olevan heille iso juttu.

 Ravintolassa söimme hyvin. Meidän palvelemisestamme kilpailtiin ja tarjoilijanuorukaiset keskustelivat kanssamme. Saimme oikein hyvän kuvan paikallisen ravintolan ruoasta ja henkilökunnasta.

 Ulkona huomasimme pimeyden laskeutuneen. Mistähän kyydin saisi? Huomasimme linja-autopysäkin ja suuntasimme sinne. Juuri yksi linja pysähtyi, ja laski matkustajat pois. Istuuduimme odottamaan seuraavaa linjaa. Istuimme ja istuimme, linjoja meni ohi useita, mitä taas ihmettelimme. Kello ei ollut vielä kuutta!

 Sitten pysäkille pysähtyi taksi, jossa oli matkustajia. Kuski avasi ikkunan ja sanoi, ettei enää mene linjoja Mokasta. Tämä vanhempi mies oli perheensä kanssa ollut asioilla ja tarjoutui viemään meidät majapaikkaamme. Sariin pukeutunut hymyilevä nainen ja tytär tekivät takana tilaa ja Sari pääsi heidän viereensä. Hannulle tarjottiin etupenkkiä. Mies ja nainen osasivat molemmat jonkin verran englantia. Niinpä matka meni mukavasti jutustellessa ja pian olimmekin majapaikan portilla. Taksimies otti nimellisen summan asiakasmaksua, niinpä päätimme pyytää häntä kuskiksi huomiselle retkellemme. Pääsimme sopimukseen päivähinnasta, joka miellytti sekä taksimiestä että meitä itseämme. Hinduperhe vilkutti lähtiessään pihasta...
Olipa aika taiteentäyteinen päivä. Moka hieman kaiveli mieltä, mutta huomiselle oli jo mukavat suunnitelmat...

Kirjoittanut: S.Ö

Tästä pääset lukemaan Mauritius (osa 1) , (osa 2) , (osa 3)