Runon ja Rajan tietä kätköillen

24.06.2021

 Runon ja Rajan tie on perustettu jo vuonna 1966 ja on täten Suomen vanhin matkailutie. Tämä Suomen itärajan tuntumassa kulkeva tie on yhteensä 1080 kilometriä pitkä, ja se kulkee Suomenlahden rannikolta Vironlahdesta aina Sallan rajanylityspaikoille asti. 

 Runon ja Rajan tie sai virallisen matkailutie-statuksen vuonna 2002 ja se on merkitty maastoon kansainvälisillä matkailutien merkeillä. Matkailutien viitta on ruskeapohjainen ja siinä on RR-tunnukset. Koska tie kuuluu Karjalan Kirkkotien ohella Via Kareliaan, viitassa on myös tämä yli 40 vuotta kansainvälisesti tunnettu nimi.
 Runon ja Rajan tietä mainostetaan "valmiina matkailupakettina autoilijalle tai motoristille". Tämä lupaa hyvää myös kätköilijän matkustamista silmällä pitäen. 

 Olimme jo aiemmin käyneet tämän matkailutien eteläpuolisen osan Tohmajärven kautta alas etelään. Tästä muutaman päivän reissusta jäi mukavat muistot eri kätköttäjien erilaisista kätkötoteutuksista sekä etsinnän lomassa bongatuista museoista, uimarannoista ja nähtävyyksistä. Maisemallisesti tämä osa Runon ja Rajan tietä oli varsin antoisa ja vaihteleva, vaikka emme suuremmin poikenneet tuolloin tieltä, vaan pitäydyimme reitillä.

 Seuraavaa kätköilyreittiä suunnitellessa oli varsin selvää minne suuntaamme. Nyt meillä oli käytettävissä runsaammin aikaa ja "mökki" mukana. 

 Niinpä matkamme alkoi Haapajärveltä kesällä 2020 kohti itää, ja kohti pohjoista, kohti Sallaa. Pääsimme vasta seuraavana päivänä Suomussalmelle, koska kätköillä pysähtely vei jonkin verran aikaa. 

 Jalkauduimme ja kävimme muutamia kätköjä hakemassa tästä pienestä kaupungista. Kätkön etsintä, korkin kiertäminen auki ja nimimerkin kirjaaminen alkoi olla arvontahommaa, siis kuka meistä kolmesta sen tekisi. Hyttysiä oli kiusaksi asti! 

 Erästä lomalaista jututettiin huoltoasemalla, joka oli juuri tullut Hossasta. Hän kertoi poikkeuksellisen suuresta hyttysten määrästä leirintäalueella. Jäimme tuon keskustelun jälkeen pohtimaan, olisiko meidän järkevää lähteä juuri nyt kohti hyttys-koettelemusta. Päätimme kuitenkin käydä mutkan Hossassa! Ajoimme Suomussalmen kirkonkylän kautta (muutamalla kätköllä) ja 9150-tieltä E63-tielle, jotta ehtisimme ennen iltaa määränpäähän. Matkalla pysähtelimme taas muutamilla purkeilla, ihmettelimme mm Hiljaista kansaa ja valokuvasimme teiden varsilla valtoimenaan kukkivia suovilloja. 

 Hossassa totesimme, ettei ollut järkevää lähteä pohjoisemmaksi pahimpaan sääski-aikaan, jos mieli nauttiakin matkasta. Päätimme tehdä tänne suuntaavan reissun myöhemmin. Matkasuunnitelmiin tehtiin pieni muutos: lähtisimme lipumaan pikkuhiljaa alaspäin Runon ja Rajan tietä. Unohdimme tällä kätköreissulla trailit ja käveltävät reitit ja keskitymme yksittäisiin matkan varrelta napattaviin kätköihin. 

 Huomasimme kätkökarttaa selatessamme mielenkiintoisen kätkön, joka oli lähellä Suomen itärajaa. Kätkö esittelisi talvisodan syttymisen muistomerkin. Löysimme myös reitiltä toisen talvisotaan kytkeytyvän kätkön: se esittelisi sodan päättymiseen liittyvän historiallisen nähtävyyden. Molemmat olivat kätköttäjien mielestä näkemisen ja kokemisen arvoisia, ja samaan päädyimme itsekin käytyämme ks paikoilla. 

 Via Karelian varrella on runsaasti toisen maailmansodan aikaisia muistomerkkejä. Näistä joillakin kävimme paikan päällä.

 Eteläistä osaa Runon ja Rajan tietä matkatessamme emme kohdanneet ainoatakaan taistelumuistomerkkiä. Siellä niitä on harvakseltaan ja tämän ilmiön selittääkin luovutetun Karjalan olemassaolo. Suurin osa ja huomattavimmat taistelut käytiin juurikin nykyisen rajan itäpuolella, siis nykyisen Venäjän puolella. Myös Ilomantsista etelään suuntaava matkaaja voi kuitenkin löytää muistomerkkejä niin halutessaan. Emme itse niitä matkatessamme erityisemmin etsineet, mutta nyt tilanne oli toinen!

 Olimme kulkeneet melkoisen matkan ja saavuimme Raatteen Portille, joka on Via Karelian ja Raatteen tien risteyksessä. Teiden läheisyyteen asetuimme puskaparkkiin yöksi. 

 Hyvin nukutun yön jälkeen historiallinen retkemme jatkui kätkön etsinnällä panssariesteiden piirittäessä meidät. 

 Kävimme seuraavaksi tutustumassa Talvisota- museon sotahistorialliseen antiin, jossa meillä vierähti melkoisesti aikaa. Saimme kattavan ja monipuolisen kuvan sodan aikaisista olosuhteista, ihmisten mielialoista sekä sotilaiden taistelupaikoista. 15 minuuttia kestänyt dokumenttikooste ja Raatteen tien taistelusta kertova pienoismalli antoivat meille hyvät eväät jatkaa itse Raatteen tielle! 

 Nykyinen Raatteen tie on lähes 20 km pitkä, mutkitteleva ja sorapintainen. Talvisodan aikainen tie ulottui Venäjän puolelle asti, mutta me pääsimme tätä virallista museotietä sallittuun rajaan asti, sen portille. Pieni rajavartioasema oli saanut naapureikseen myös uudempaa rakennusta, joissa oli pientä toimintaa. 

 Kätkön etsintä oli haastavaa, paikalla kun kulki tuon tuostakin turisteja. Juurikin kirjoittelupuuhissa ollessamme, museoidulta rajavartioasemalta huikattiin meille, että museo on kaikille avoin ja ilmainen. Tottahan me kutsu otettiin vastaan.
 Pääsimme kurkistamaan tämän Suomen vanhimman rajavartioaseman 20-luvun aikaiseen miljööseen, jolloin se oli rakennettukin. Kuulimme myös miksi asema oli säilynyt vahingoittumattomana sodan melskeissä, kuin ihmeen kautta. Molemmin puolin rajaa sitä oli pidetty tukiasemana sodan aikana, saksalaiset vieläpä jatkosodassa. Kokemusta ja näkemistä rikkaampina lähdimme jatkamaan matkaa rajalta takaisin. Nyt pysähdyimme kätköillä, joita oli pitkin Raatteen tien vartta juurikin sotamuistomerkeillä tai muilla merkittävillä kohteilla, kuten neuvostosotilaiden hautapaikoilla. 

 Pysähdyimme pidemmäksi aikaa ihmettelemään Purasjokilinjalle, joka kuuluu Salpalinjaan. Hyvin kunnostetut kenttälinnoitteet kertoivat omaa tarinaansa linjojen rakentelutaidoista sekä sotilaiden kenttäolosuhteista.
 Vaikka Raatteen tien varrella ei montaa kätköä ole, historiallinen anti juurikin kätköpaikkavalintojen osalta oli onnistunut. Totesimme kierroksen tehtyämme, että saimme reitiltä enemmän irti, koska kävimme ennakkoon Talvisota-museolla kierroksen ja bonuksena näimme sisältä myös vanhan vartioaseman!

 Tyytyväisinä jatkoimme matkaamme Runon ja Rajan tietä kohti Kuhmoa. Kuhmon itäraja on säilynyt samanlaisena yli 400 vuotta Täyssinän rauhasta alkaen (1595), eikä se siitään muuttunut Moskovan rauhassa. Suuntasimme muutaman kätköpysähdyksen taktiikalla Vartiuksen rajanylityspaikan läheisyyteen. Käväistiin pikapikaa kahvilan pihalta hakemassa kätkö ja jotain pientä naposteltavaa marketista. 

 Kuhmoon saavuimme kuumimpaan keskipäivän aikaan. Kätköjen osalta meillä oli huonoa tuuria. Museolla oli maansiirtotyöt käynnissä, emmekä saaneet kätköä käsiimme. Muillakin kätköillä, joita yritimme löytää, meitä seurasi huono-onnisuus. Saimme kuitenkin jaloiteltua ja pari kätkölöytöäkin, jonka jälkeen jatkoimme matkaa etelään 75-tietä. Jätimme näin ollen väliin osan Via Kareliaa, joka olisi johdattanut kulkumme Valtimolle. Tämän tieosuuden olimme jo aiempina kesinä kulkeneet useasti ja nyt pyrimme säästämään aikaa. Tiesimme jo entuudestaan tuon tieosuuden hienoista maisemista. Mm Ylä-Valtimoa ei turhaan ole kehuttu kumpuilevan maisemansa vuoksi.

 Mutta onhan tälläkin tiellä oma viehätyksensä, kuten Uuronrotko! Mutta eipä mennä asioiden edelle... Jyrkänkoskella pysähdyimme ja olimme taas sotahistorian äärellä. 90-luvulla uudelleen rakennetun Jyrkänkosken puolustusaseman linnoitusten läheisyydessä oli pari kätköä. Poikaa kiinnosti erilaiset sotakalusteet, kuten tykit, joita oli alueella melkoinen määrä tutkittaviksi. 

 Hyttysten konsertti sen kuin yltyi, mitä lähemmäksi iltaa ja hämärää pääsimme. Tuli mieleen Arto Mellerin runo: " Hyttyset. Harmony Sisters. Kaikki ensimmäistä ääntä."

 Pääsimme Nurmeksen puolelle ja yön äänten siivittämänä leiriydyimme Syvälammen rannalle. Iltakalastusta yrittänyt saapui yöpuulle paukamia täynnä...

 Nurmeksessa kätköttäjä on löytänyt yllättävän kohteen: hiilimiilun rauniot. Kätkö esittelee Kolkonjärven tiilirakenteisten hiiltouunien rauniot. Toisen maailmansodan aikana oli Suomella pula muualta tuotetuista polttoaineista. Häkäpönttöautot kulkivat puuhiilellä, joten tämän vuoksi perustettiin hiiltopiirejä, joissa tuotettiin hiiltä. Joku on todennut, että puukaasu pelasti Suomen sota-aikana. 

 Nurmeksessa on useita Salpalinjaa esitteleviä kätköjä sekä vanhoilla varuskunta- ja ammusvarastoalueita että sotamuistomerkejä esitteleviä kätkökohteita. Osa löytyy Runon ja Rajan tien läheisyydestä, mutta osaa täytyy hakea edempää sorateiden varsilta.

 Pääsimme takaisin Via Karelian tielle ja jatkoimme kohti Lieksaa. Nurmeksen ja Lieksan puolessa välissä kulkijan silmiin saattaa osua kyltti, jossa lukee: Egyptinkorpi. Alueena se on yksi esimerkki suurista ponnisteluista sotien jälkeen, sillä Egyptinkorpeen raivattiin noin 450 hehtaaria maatalousaluetta. Alue asutettiin pääasiassa Suojärven Salonkylältä tulleilla evakoilla sekä lähikylien rintamamiehillä, joita oli kaikkiaan 31 perhettä. 

 Pieni koukkaisu Egyptinkorvessa antoi tuntumaa sodanjälkeisistä ajoista, sillä kaikki pellot, joita näimme olivat tuolloin sotien jälkeen raivattua aluetta. Viekiin tulimme mäkistä ja mutkaista tietä, joka polveili joen mukaisesti. Sulassa sovussa seisoivat luterilainen ja ortodoksikirkko saman hautuumaan vierellä, jonka läheisyydestä löysimme kätkönkin. 

 Nopeasti olimme Lieksassa, koska osan tienvarsikätköistä olimme jo aiemmilla käynneillä hakeneet, eikä pysähtely vienyt aikaa. Ohitimme Lieksan, koska kävisimme siellä lähipäivinä useaan otteeseen. Veimme asuntovaunun Vuonislahden Caravan-alueelle, jossa nautimme saunasta ja Pielisen vilvoittavasta vedestä. Hyttysiä oli tällä korkeudella jo vähemmän, joten illalla ulkona oleilukin onnistui. 

 Huominen avautui raikkaana. Varustauduimme hyvillä eväillä, runsaalla juomalla ja täydellä tankilla matkaan. Asuntovaunu jäi odottamaan paluutamme, kun starttasimme viimeiselle osuudelle Runon ja Rajan tietä. Pankakoskelta lähdimme etenemään Hattuvaarantielle ja etsimme satunnaisia kätköjä matkan varrelta. 

 Kitsissä kävimme ennakkoon ratkotun myssen selättämässä ja jatkoimme etenemistä soratiellä seuraavalle kätkölle, joka oli virtuaali.
 Koivusuon virtuaalikätkö oli jo Ilomantsin kunnan puolella. Tälle kätkölle jalkauduimme. Pitkän ajomatkan lomaan kävely oli tervetullutta vaihtelua. Metsäisimmillä osuuksilla hyttyset pääsivät kiusaamaan, mutta suoalueen pitkoksille päästyämme matkanteko oli jo mukavampaa. Virtuaalipisteeltä palattuamme, näimme kauempana pienen karhun löntystelevän rauhassa poispäin. Ainutlaatuinen näky! Eihän jokainen metsämies edes näe karhua koko iällään! Se etu tällaisessa "ei mitään kiirettä"-kätköilyssä on, että tulee tarkkailtua luontoa ja ympäristöä eri tavalla.

 Teimme Koivusuon kätkölle piston varsinaiselta reitiltä ja nyt oli paluu takaisin reitille. Oli tiedossa, että Suomen itäisimmällä pisteellä ei varmuudella kännykät toimi. Tähän olimme varautuneet tallentamalla reittipisteet ja kätköinformaation jo ennakkoon. Pisteelle päästyämme kännykkäyhteydet tosiaan lakkasivat toimimasta, ne jymähtivät niin sanotusti. Kuvat kuitenkin saimme otettua, kätköt haettua ja Euroopan mantereen itäisimmän pisteen vallattua. 

 Hattuvaarantieltä poikkeaminen rajalle oli ajajalle raskasta. Tie ei ollut kehuttavassa kunnossa ja paluu Via Karelian matkailutielle siksikin väsyttävää.
Niinpä Hattuvaarassa pidimme pienen paussin Suomen vanhimman käytössä olevan tsasounan pihassa ja etsimme sen läheisyydestä kätkön. Tämä pieni rakennus oli jotenkin viehättävä seistessään Hattuvaaran kylätien varrella. Tältä paikalta alkaa pohjoinen haara Karjalan Kirkkotiestä, joka kuuluu osana Via Kareliaan. Se jatkuu Ilomantsin kautta, aina Heinäveden Valamon ja Lintulan luostareille asti. Toinen haara päättyy Värtsilään.

 Laskeuduttuamme mäeltä päätimme piipahtaa myös Taistelijan talolla, olihan siellä kätkökin. Pihassa oli menetettyä Karjalaa esittävä Muistojen Karjala-karttanäyttely, johon tutustuimme. Ilomantsin viimeisiin päiviin liittyvä sotahistoriallinen polku Taistelijan Taival olisi ollut mielenkiintoinen reitti, mutta emme enää ehtineet tuolle polulle myöhäisen ajankohdan vuoksi. Käväisimme kuitenkin sisällä itse talossa ja nautimme jäätelön kera miellyttävästä keskustelusta paikan omistajan kanssa. Itse talolla ja sen ympäristössä olisi ollut kokonaiseksi päiväksi katseltavaa ja koettavaa.

 Koska vierailumme Taistelujen talossa jäi lyhyeksi, päätimme tulla toiste paremmalla aikaa. Suuntana oli Ilomantsi ja Parppeinvaaran runokylä. Jos joku ihmettelee miksi Rajan tien ohella Runon tie, täällä se viimeistään selviää. Karjalaiseen kulttuuriin kuuluu runonlaulanta. Parppeinvaara sai nimensä kuuluisasta 1800-luvulla eläneestä kanteleensoittajasta ja runonlaulajasta, Jaakko Parppeinista. Karjalassa oli useita taitavia runonlaulajia hänen ohellaan ja nykyisinkin tätä perinnettä opetetaan ja vaalitaan kylällä.

  Kuljimme sen verran myöhäiseen ajankohtaan, jottemme ehtineet museoihin emmekä muihinkaan Ilomantsilaisiin nähtävyyksiin, saati päässeet perikarjalaista runolaulantaa kuulemaan. Mutta muutaman kätkön taktiikalla kumminkin! Tilasimme Parppeinpirtissä itsellemme ateriat. A vot, että teki hyvää syödä karjalaisessa tuvassa päivän kruunuksi kunnon lähiruokaa. Olimme aivan onnellisia hyvin onnistuneesta retkestämme itärajalla. Siinä istuessamme päätimme: Ilomantsiin tulemme ehdottomasti uudestaan! 

 Matka Runon ja Rajan tiellä on ollut vaiherikas ja mielenkiintoinen kokemus. Vaikka jouduimme matkasuunnitelmiamme muuttamaan alkuperäisestä, ei se näin kätköilijän kannalta ole haitannut. Kätköjä kun löytyy joka puolelta ja jää vielä seuraavaankin kertaan. Näin totesimme, ja kaarsimme tavalliselle Pohjois-Karjalaiselle tielle... 

Kirjoittanut: S.Ö